Elämää metsässä

Luen Henry David Thoreaun klassikkoa Walden – elämää metsässä. Sen ilmestymisestä on 150 vuotta ja se silti täydellisen ajankohtainen. Thoreau on kärkäs, hulvaton, äärimmäisyyksiin menevä, ja oikeassa. Walden on filosofista konmaritusta 1800-luvulta ja päihittää nykyaikaisen japanilaisen tavarankarsimistrendin kirkkaasti. Siinä missä Marie Kondo käskee heittää mukavat oleskeluvaatteet pois ja pukeutua kotonakin epämukavan viehättävästi, muka ihmisen oman itsetunnon tähden, Thoreau haluaa säilyttää vain sen, mikä on välttämätöntä.

”Jos joku on hankkimassa vaatekappaletta, muistuttakaamme häntä, että sen tehtävä on ensinnäkin ruumiinlämmön säilyttäminen ja toiseksi (tässä yhteiskunnassa) alastomuuden peittäminen, minkä jälkeen hän voi itse arvioida, onko hänellä meneillään mitään sellaista välttämätöntä tai tärkeää työtä, jota hän ei pystyisi tekemään vaatekokoelmaansa kartuttamatta.” (s.29)

Siinä missä konmaritus lähtee jostakin epämäärisestä karsimisen ja yksinkertaistamisen tarpeesta, ilon tuottamisesta ja onnellisuuden tavoittelusta, Thoreau puhuu suorin sanoin siitä, miten ylimääräinen roina ja elintaso vieraannuttaa meitä siitä, mikä todella on tärkeää. Erityisesti asumisen kustannuksia Thoreau suomii kovin sanoin. Ihmiset tekevät vuosikymmeniä työtä joko omistaakseen asuntonsa tai maksaakseen jollekin muulle vuokraa asumisestaan. Asunnon ja elintason eteen tehtävä työ orjuuttaa ihmisen niin, ettei hänelle jää aikaa muuta kuin tehdä (luultavasti jokseenkin tyhjänpäiväistä) työtä, sen sijaan että ihminen voisi vain elää kädestä suuhun, pitää huolta välttämättömistä tarpeistaan ja käyttää muun liikenevän ajan olennaiseen, eli Thoreaun tapauksessa henkiseen kasvuun, sivistykseen ja luomiseen. Sen sijaan, että tekisi kahdeksan tuntia työtä muille, jonka lisäksi omat kotitaloustyönsä, voi välttämättömän elintason Thoreaun mukaan saavuttaa päivittäisellä 3-5 tunnin työnteolla. Enempää ei kannata viljellä kuin jaksaa korjata. Lopun ajan voi sitten käyttää itsensä kehitttämiseen.

”Suurin osa ihmisistä elää elämäänsä hiljaisen epätoivon vallassa. Epätoivossa rypemistä sanotaan kohtaloon alistumiseksi. Kaupungin epätoivosta siirrytään välillä maaseudun epätoivoon lohduttautumaan minkkien ja piisamien urheudella. Jopa niin sanottujen pelien ja huvien takana on samanlaista, vaikkakin tiedostamatonta epätoivoa. Ne eivät tuota huvia, sillä työ asetetaan aina huvin edelle. Viisautta on olla tekemättä epätoivoisia asioita.” (s.19)

Siinä missä Marie Kondo väittää, tyypillisten kulttijohtajien tavoin, että hänen metodiaan täytyy noudattaa täydellisesti, vaatteetkin viikata hänen määrittelemällään tavalla, jotta voi onnistua, Thoreau ei halua opettaa ketään noudattamaan mitään menetelmää, elämään kuten hän. Tietysti hän uskoo vakaasti omaan filosofisen perustansa oikeutukseen, siihen mikä elämässä välttämätöntä ja tärkeää, mutta tapa toteutaa tuota polkua on jokaisella omansa.

”Lisäksi toivoisin maailmassa olevan mahdollisimman paljon erilaisia ihmisiä. Haluaisin, että jokainen ihminen selvittäisi tarkkaan oman tiensä ja seuraisi sitä, eikä kulkisi isänsä, äitinsä tai naapurinsa jäljissä. Ryhtyypä mainitsemani nuorokainen sitten rakentamaan, istuttamaan tai purjehtimaan, häntä ei toivottavasti estetä tekemästä haluamaansa. Olemme viisaita ainoastaan matemaattisessa mielessä, kuten merimies tai karannut orja, joka suunnistaa Pohjantähden mukaan. Mutta sellaisetkin suuntaviivat riittävät koko elämämme ajaksi. Ehkemme saanu määräsatamaamme aivan lasketussa ajssa, mutta säilytämme yhtä kaikki oikean suunnan.” (s.82)

Tämän aamun Hesari tekee Thoreaun perinnön näkyväksi kertomalla Valtimolle perustettavasta omavaraisuusopistosta ja yhteiskuntakriitikko Lasse Norlundista. Siinä missä Thoreaun aikana maapallon järjestelmällinen tuhoaminen oli vasta aluillaan, nyt elämme ajassa, jossa luonnon ylikulutus on jatkuvaa. Luopuminen kuluttavasta elämäntavasta on ajankohtaisempaa ja vaikeampaa kuin koskaan, kun olemme kasvaneet tämän järjestelmän sisään osaamatta kyseenalaistaan sen perusteita. Norlund on osannut ja havahtunut, ja niin kuin Thoreau aikanaan, muuttanut metsään raivaamana peltoa ja rakentamaan itselleen tarvittavan suojan. Hänellä tosin on myös tahto jakaa elämäntapaansa ja näkemystään käytännössä, auttaa muitakin hyväksymään vähän kuluttava, omavarainen elämäntapa, luopumaan vapaaehtoisesti saavuteituista eduista. Tai ”eduista”, jotka kenties vieraannuttavat meitä siitä, mikä on tarpeellista ja mielekästä elämää.

””Tarkoituksena on tarjota ikkuna toisenlaiseen toimintamalliin. Antaa ihmiselle eväitä hahmottaa resursseja, ikään kuin takaisinopettaa heitä kokemuksen kautta ymmärtämään, mistä asiat tulevat”, Nordlund summaa. – – – Nordlundin mielestä ongelmana on, että talousjärjestelmämme on irrottanut hyödykkeet niihin käytetystä energiasta ja sen todellisesta arvosta. Omavaraiselle esimerkiksi lämpö ei ole vain jotain, joka tulee kerrostalon patterista säätämällä. Hänelle lisäasteet tarkoittavat lisää metsätöitä. Siksi hän luultavasti mieluummin pukee päällensä lisävillapaidan kuin heittää lisää pökköä pesään. ”Kun ihmisillä on fyysinen kokemus kuluttamiseen, hän osaa tehdä vastuullisia päätöksiä”, Nordlund selittää.”

Norlundin haastattelu on lohdullinen siinä, että mikään yli-ihminen hän ei ole. Ihminen kaipaa mukavuutta ja haluaa päästä helpolla. Norlund on tullut metsään myös suojaan houkutuksilta. Kun ei ole mahdollisuutta valita toisin, ei tule tehneeksi kuluttavia valintoja. Kun ei ole rahaa eikä lähikauppaa nurkan takana, kuluttavat valinnat tulevat mahdottomiksi, vaikka mielihalu iskisi. Välittömän tyydytyksen tarve ja mielihalujen perässä juokseminen, sehän meidät ajaa tuhoon. Kun kaikki on saatavilla ja aina auki, fyysinen kokemus kuluttamisesta on todella mennyttä. Eikä mieli silti ole sen kirkkaampi, vapaa-aikaa sen enempää, sillä mihin me käytämme vapautuvat resurssimme? Näennäispuuhasteluun, viihteeseen, juuri siihen hiljaiseen epätoivoon, josta Thoreau puhuu.

Minun askeleeni ovat pieniä, menneet jopa taaksepäin. Opiskeluelämä oli köyhää, mutta ajankäyttö vapaampaa, nyt tunnen olevani yhä enemmän osa keskiluokkaista kapitalistista järjestelmää. Viljelen parvekkeella perunaa ämpärissä lähinnä huvikseni, jotta saisin edes joskus työntää kädet multaan ja ympärilleni jotain vihreää. Vaihdan työpaikkaa, jotta pääsisin metsään, lähden opettelemaan lasten kanssa luonnossa elämistä, hengittämään parempaa ilmaa. Ehkä siinä mielikin kirkastuu.

Lähteenä Thoreau, H. D. 1852. Walden. Elämää metsässä. Suom. A. Immonen. 1. taskukirjapainos. Kirjapaja, Helsinki 2010.
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s