Pohjoisesta ei löydä itseään, mutta perheensä sieltä löytää. Vuosi vuodelta kasvualustansa vaikutuksen näkee selkeämmin. Ehkä se johtuu etäisyydestä, että perheensä kulttuuria alkaa tarkkailla tietoisemmin, vaikka onkin sen välittömässä vaikutuspiirissä. Niin kuin kotiseudun murre, jonka omaksuu huomaamattaan ja joka palaa puheeseen pyytämättä, palaavat myös muut kodin roolit. Niin kuin kylätiet, jotka ovat painuneet osaksi lihasmuistia, reittejä ei tarvitse miettiä, jalat kulkevat kyllä.
Koko ajan joku rämpyttää jotakin, laulaa, elämöi. Puhuvat ruoka suussa, kertovat huonoja vitsejä, jättävät likaiset astiat pöytään odottamaan aamua. Perhe on joka puolella ja minä muutun lapseksi ja pikkusiskoksi, vetäydyn vastuusta. Elämä on kuin muumitalossa, jokainen puuhailee omien kiinnostuksiensa kimpussa, haluaa olla rauhassa. Äiti laittaa ruokaa ja pitää kaiken koossa niin kuin äidit tekevät, mutta vetäytyy sentään välillä lukemaan kirjaa terveen itsekyyden merkkinä. Isä avaa konjakkipullon ja on pian valmis kertomaan tarinan toisensa perään kenelle tahansa, joka ystävällisesti suostuu kuuntelemaan.
Joulupäivänä annan itseni romahtaa, olen itkun partaalla koko päivän, vaikken ymmärrä syytä. Flunssa jatkuu neljättä päivää ja tekee olon surkeaksi, keho tietää, ettei tarvitse jaksaa enää. Olen kotona, joku muu kannattelee – ja kuitenkin itken myös sitä, etten ole enää lapsi, ettei kaikkivoipaa syliä ole. Kuinka ristiriitaista onkaan kasvaminen vielä kolmikymppisenä, ja kuinka lohduton meistä jokainen on sisältä päin. Kuuntelen Hectoria niin kuin nykyään aina kipeänä tai krapulassa, sentimentaalinen hölmö.
Ajatukset kiertävät samaa ikuista kehäänsä. Kuinka täytyisi löytää elämälleen syvempi suunta, keskittyä niihin asioihin, jotka oikeasti ovat antoisia. Tehdä asioita itsensä vuoksi, ei sen vuoksi miltä ne näyttävät muiden silmissä, ei siksi että olisin jotakin. Jatkuva sosiaalisen median läsnäolo ei tee minulle hyvää, elämänsä pelkistäminen kuviksi ja nokkeluuksiksi. Itsensä jatkuva tarkasteleminen ulkopuolelta, sen sijaan että kuuntelisi sisältä kumpuavia tunteita ja ajatuksia. Jatkuva ulkoisten virikkeiden armoilla oleminen ja liskoaivoinen reagoiminen niihin. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen, olemaan osa tätä pintaa.
Haluaisin päästä eteenpäin välittömän tyydytyksen ansasta, nopean mielihyvän houkutuksista , vaikka minä jos kuka olen niille altis. En tarkoita kieltäymystä- energiaansa on turha padota – vaan tasapainoa. Niin kuin vihaan rutiineja, mutta tarvitsen niitä, tarvitsen myös kohtuullisuutta. Päämääriä, jotka yltävät hetkeä kauemmaksi, arvoja, joita elää todeksi.
Kyse on myös syvemmästä hyvinvoinnista – vaikka naistenlehdet ja kaikenlaiset self help -oppaat ovatkin pilanneet hyvinvoinnin käsitteen. Milloin kukakin on muuttanut elämänsä, tehnyt täyskäännöksen, uudistanut ruokavalionsa tai jättänyt päivätyönsä ja lähtenyt viinitilalliseksi eurooppaan. Kaiken huippu oli YLEn uutisissa tämä entinen it-ammattilainen, jonka mielestä ”Syöpä olikin lahja.” Kuinka ylimielistä on sanoa noin, ajattelematta lainkaan niitä ihmisiä, joille syöpä ei ole lahja vaan tarkoittaa luopumista kaikesta, keskenjääneitä unelmia, yksin jääneitä puolisoita, lapsettomia äitejä. Vaikka tottakai sairaus voi pysäyttää, niin kuin mikä tahansa suuri kriisi elämässä – työttömyys, ero, onnettomuus – ja johtaa johonkin hyvään, tai resursseista riippuen siihen, että hyvinvointipuhe ja selviytymistarinat muuttuvat irvokkaiksi.
En minä usko helppoon ja mukavaan elämään, minä uskon vastaan viiltävään viimaan ja unettomiin öihin. Hyvinvointi on oppimista elämään niiden kanssa, arjen kauhujen kestämistä jonkin suuremman päämäärän puolesta, jota loputtomiin etsii. Hyväksymistä ja luopumista – intohimojensa löytämistä ja niistä kiinni pitämistä.
lukemista
kirjoittamista
musiikkia
rakkautta
Tulilatva ja tunturiarnikki 